tiistai 29. syyskuuta 2009

Että näin pääsi käymään

Muuta ei voi sanoa, kuin että näin pääsi käymään ja minultahan ei tietenkään mitään kysytty. Onnea vaan kaikki kanssasisaret, nyt teillä on niin paljon helpompaa siellä kollimarkkinoilla, kun mua ei sinne enää kelpuuteta. Vähänhän se niin on, että toisen menetys (=minun) on yleensä jonkun muun voitto (=teidän).

Arvannette siis, että mun ennakkoaavistukset jostain ei niin kivasta jutusta kävivät toteen ja minulta vietiin naiseus pois - nipsnaps vaan. Sen teki Anu Saikku-Bäckström, joka on kyllä eläinlääkärina ihan ylivetotäti. Lähetti myös kovasti Pilvi-siskolleni & co terveisiä ja hyvää vointia. Nyt olen sitten ihan virallisesti sairaslomalla ja odotan sen mukaista palvelua kotijoukoilta. Vaikka palvelutaso onkin ihan kohtuullista ainakin ajoittain, niin tuon ufon reunuksen voisin kyllä mieluusti luovuttaa vaikka nyt ensi alkuun Säteelle, sen verran ilkikurisia katseita tenava on käynyt luomassa muhun päin. Kovasti noi ovat yrittäneet lohduttaa, että tämä on hyvä juttu ja pääsen jatkossa paljon helpommalla, kun ei tartte kollien perään huudella tai sitten syödä niitä pillereitä. Katsotaan nyt.

Kerrataan vähän tapahtumia. Tää eka kuva on sarjassamme niitä, joita ei tarviis kyllä julkistaa, mutta minkäs teet itsepäiselle sihteerille. On muuten varsin veikeä tunne, kun piikin piston jälkeen katse kirjaimellisesti pysähtyy, ajatus katkeaa ja pää putoaa - suoraan oksukippoon... Onneksi mami oli noudattanut ohjeita ja piti mua nälässä 12 tuntia etukäteen, niin oksukippokin pysyi tyhjänä. Mami sai siis anteeksi sen, että ei ymmärtänyt mun hienovaraisia vihjailuja siitä, että olis vähän nälkä. Seuraava tarkempi muistikuva onkin sitten siitä, kun Säde katsoo mua lievästi pöllähtäneen näköisenä kuljetuskopan oven toiselta puolelta.

Muutin perjantai-iltana sitten mamin kanssa yläkertaan omaan huoneeseen nukkumaan ja ensi alkuun mami ikuisti minut vielä hieman tokkurassa, mutta tällä kertaa kuitenkin ilman koppaa. Näitäkään kuvia en välttämättä jälkipolville arkistoisi, onneksi ovat sentään noita suttuisia versioita. Sen verran alkoi nukutuslääkkeen vaikutus kadota, että sain vähän sisua takaisin ja päätin, että jos kerta multa vietiin naiseus, niin mamilta viedään ainakin yhdet yöunet. Ja kun minä jotain päätän, se myös tapahtuu... Mä pidin mamin hereillä ihan koko yön milloin suunnatonta hellyyttä kaivaten, milloin suunnatonta hellyyttä osoittaen (tuo ufo oli aika näppärä, sillä sai hyvin hakattua mamia päähän polkemisen tahdissa...), milloin esittäen tasapainotonta ja hyvin sairasta, milloin esittäen hurjapäätä hyppimässä sängyltä sohvalle jne. Se toimi, tosin kyllä muakin sitten lauantaina väsytti.

Kun sitten lauantaina olin riittävästi kolistellut ufoni kanssa, vaihtoivat noi sen pienempään. Siinä välissä jo yritin kiskaista siteet irti, mutta ihan en ehtinyt. Oli kuulemma virheliike siitä näkökulmasta, kuinka pian pääsen ufosta eroon... Nooh, pienemmän ufon kanssa elämä helpottui kummasti ja pääsin jopa terassille nauttimaan auringosta. Ja eipä tuo mun buster-ufoni pahemmin aurinkokylpyjäkään haitannut ja ei olis kyllä haitannut ulkona käymistäkään, ainakaan mun mielestä. Auringonpaisteessa alkoi edellisen yön valvominen ottamaan veronsa ja silmät painuivat ihan väkisin kiinni. Taistelin kyllä sinnikkäästi vastaan, sillä viimeksi unen tultua tapahtui tämä leikkaus. En nyt toki ihan heti halunnut ottaa riskiä, josko se taas tapahtuu. Jossain vaiheessa uni sitten voitti ja näköjään palvelusväki oli huomannut, että mulla oli vähän vilu. Fleecen sisällä oli kyllä ihan mukava toipua. Toka yönä nukuttiin sitten koko sakki varsin sikeästi ja ihan entisillä paikoilla. Välillä kävin kopsuttelemassa ufon reunalla mamia hereille ja muistutin olemassa olostani. Mami oli siihen tyytyväinen, onhan hänellä toki kova huoli siitä, kuinka voin ja että onhan kaikki hyvin. Sunnuntaina oli jo täysi tohina päällä, välillä yritin jopa Sädettäkin jahdata, mutta mami ei oikein tykännyt vielä ralliajatuksista. Mutta eipä tuo ufo enää pahemmin mun menoa estellyt ja tännekin pääsin ilman yhtään kolahdusta.
Ja kai sitä voinee todeta, vaikka itse sanoen, että eihän mun kauneus ole leikkauksen johdosta minnekään kadonnut ja ei sitä edes toi ufo pysty haalistamaan. Joten kanssasisaret, vaikkei mulla enää mahdollisuuksia oikeasti olekaan, niin silti moni kollipoika minusta vielä haaveilee... ja joutuu toteamaan, että kai se toiseksi kauneinkin ihan riittävä on, aina kun ei voi voittaa...

maanantai 28. syyskuuta 2009

Ufoja liikkeellä...

Mikä hemmetti tuolla boxissa on.... Tähän tarvii nyt kyllä suhtautua suurella varauksella. On ehkä kaikkinensa parempi, että tuo ilmestys myös pysyy tuolla boxissa, mä en ainakaan tee elettäkään siihen suuntaan, että tahtoisin tutkia tuota tämän lähempää. Jotenkin se tuoksuu vähän emolle, mutta myös jollekin TODELLA vieraalle. Lisäksi se jotenkin näyttää vähän emolta, mutta myös jollekin TODELLA oudolle. Ihan kuin emon pää olis joutunut ufon sisukseksi - eikö teidänkin mielestänne? Mitä tarkemmin sitä emon pään syönyttä ufoa katselee, sitä enemmän se alkaa emolta näyttämään. Voisiko joku kertoa minullekin, mitä minun emolle on tapahtunut?

perjantai 25. syyskuuta 2009

Iltahellyyttä, tai jotain =)

Huomasin tuossa joku kerta, että emme olekaan pitkään aikaan muistaneet teitä vaaleanpunaisilla hellittelytunnelmilla. Joten jos käynnistettäisiin valmistautuminen viikonloppuun sitten meidän iltahellittelykuvilla ja Säteen kertomana.

Ai olen vai sun paikalla, isukki? Sorry vaan, mitäs lähdit kameraa hakemaan. Ei kantsi lähteä muualle, jos ei halua menettää paikkaansa Jokos olis mun vuoro päästä itse asiaan? Jo vain, viimeinkin mami hellitti ja mä pääsin hellimään omaa rakasta emoani. Pikku hiljaa hivuttaudun tänne huvituttia päin... juuh, mami ei huomaa mitään ja emo on liian haltioissaan mun polkutaidoista.... jepjep, tänään on mun onnenilta... Noin, tuosta vielä pari pesunuolaisua noin niin kuin vierestä ja kohta mä tartun kiinni siitä puoleensa vetävästä magneetista. **** ärr, murr, krr**, oletkos siinä pentu ja lisäksi sensuroitua tekstiä... Juuh, ei ollut mun onnenilta ja herkkuhuvitutti jäi taas saamatta. Mutta ok, pyysin niin kauniisti anteeksi, että sain kuitenkin jäädä tähän viereen mököilemään yhdessä emoni kanssa. Ei siitä sen enempää. Vaikkei viimeinen kuva niin vaaleanpunainen ja hellännäköinen katseiltamme olekaan, niin kyllä me aika kovia hellittelijöitä kuitenkin ollaan.

Mutta kuulkaas, minulla on nyt sellainen hytinä, että tänään tapahtuu minulle jotain hyvin merkityksellistä ja jopa mullistavaa ja ennen kaikkea jotain, josta en välttämättä edes pidä. Mami on siihen malliin supatellut isukille jotain ohjeita iltaa varten. Palataan tähän sitten myöhemmin ja katsotaan, olinko oikeassa ennakkoaavistukseni kanssa.

perjantai 18. syyskuuta 2009

Kutsumaton vieras

Tätä vierasta me ei todellakaan ole kutsuttu meille, kuten ei myöskään tuon pienempää serkkua, saatikka sitten sitä nelijalkaista petoa, jotka myös ketuksi kutsutaan.... Mutta ei tää ole kivaa, että se koukkunokka vahtaa meidän ulkohäkkiä, vaikka niitä siimahäntiäkin olis vaikka muille jaettavaksi. Meidän pihasta on tulossa varsinainen eläintarha...

perjantai 11. syyskuuta 2009

Meidän oma puskakissamme

Tapahtui eräänä kauniina kesäaamuna ja sen jälkeen joka ikisenä kesäaamuna/-päivänä, kun valjaat vaan periksi antoivat.. Säde istui meidän terassin rappusilla ja oli jokseenkin tylsistynyt, kun ihan kaikki paikat meidän pihalta oli jo mukamas tutkittu niin moneen kertaan (muistakaa, kyseessä meidän adhd-tapaus...). Jaa, jos ottais sitten pahimpaan tylsyyteen nokoset, tuumaa Säde. Tässähän näyttäis olevan jotain pehmikettäkin. Hetkinen hetkinen, minnekäs tämä kolo muuten johtaakaan, miksi minulle ei ole tästä aikaisemmin kerrottu??? Emo, onko sinulla enemmänkin salaisuuksia? Hei mutta, täähän on ihan ylivetopaikka. Näin Säteestä tuli puskakissa ja välillä taisi tulla parit puskapissatkin mamin puskia lannoittamaan. Mamin on kesällä ollut helppo tsekata Säteen öttöstenmetsästyspaikka - siellä missä puskat heiluvat eniten, siellä on myös meidän ikioma puskakissamme. Parit kerrat ipanan peijakas myös onnistui minut säikäyttämään, kun syöksyi keskeltä puskaa niskaan. Siitä sai kyllä kuulla kunniansa!

Kun olimme kesällä mummolassa käymässä, alkoi Säde näyttää myös siellä puskalle, kuka määrää. Näin sitä mennään kylkimyyryä päin pöheikköä. No, päätimme kuitenkin säästää mummon pensaat ja Säde tyytyi vaan tekemään tuoksututtavuutta niiden kanssa (näin kiltisti silloin kun mummo oli paikalla siis.......... =)=)).

perjantai 4. syyskuuta 2009

Kesäpäivän kaipuussa..

ja sadepäivän piristykseksi mami kaivoi kesäarkistojen syövereistä meidän rivitalokuvan Kyllä meidän isukki on vaan kekseliäs, kun keksi meille molemmille omat teltat rakentaa. Säde tosin ei siellä kauaa malttanut olla (missäpä malttaisi kauan olla?), vaan siirtyi sitten päivystämään oman tönönsä oven eteen.

Säde on ollut vähän mökönä, kun viime aikaisissa jutuissa on hänet unohdettu ihan kokonaan. No, lupasin hänelle, että ensi kerralla esitellään Säteen kesäiset puskakissa-kuvat.